Suomalainen nainen, kuten tiedetään, ei ole asevelvollinen. (En kuitenkaan ota tässä kantaa nykyisen systeemin toimivuuteen kokonaisuutena, vaikka voisinkin.) Joka tapauksessa nainen voi halutessaan hakeutua asepalvelukseen omatessaan Suomen kansalaisuuden, 18-29 vuoden iän ja riittävän terveyden. Yksinkertaista tai sitten ei, mutta sitten tuleekin se diabetes.
Diabetes mellitus, eli diabetes tai vanhan kansan suussa sokeritauti, on autoimmuunisairaus, joka elimistön immuunijärjestelmän virheellisen toiminnan johdosta tuhoaa haiman Lagerhansenin saarekkeiden beetasolut, joka käytännössä tarkoittaa elimistön oman insuliinin tuotannon hiljattaista ehtymistä ja lopulta täydellistä loppumista. Tästä seuraa verensokerin heittelyä väsymyksen, pahoinvoinnin sekä janoisuuden muodossa ja hoitamattomana lyhyt elämä. Silti hätä ei ole tämän näköinen, sillä diabeteksen kanssa pystyy elämään harvinaisen hyvää ja tasapainoista elämää - ja hyvin nykyään pystyykin, kiitos kehittyneen terveydenhuollon ja insuliinikynien.
Joka tapauksessa diabetes tarkoittaa armeijan vinkkelistä katsoen miesten kohdalla aina automaattista vapautusta ja C-papereita. Silti, jos halua ja motivaatiota löytyy, mahdollisuus asepalveluksen suorittamiseen on tätä nykyä olemassa. Tietyt diabetekseen liittyvät kriteerit täyttämällä muutoin terve ja hyväkuntoinen diabeetikkomies voi halutessaan anoa palveluskelpoisuusluokkansa nostoa C:stä A-luokkaan. Tästä johtaen voidaankin kysyä miksei myös diabeetikkonainen näin voisi tehdä?
Naissukupuolesta ja diabeteksestani huolimatta olen nyt laittanut pyörät pyörimään. Yhteydenotto Puolustusvoimien ylilääkäriin vuoden 2011 syyskuussa paljasti, etteivät naiseus ja diabetes ole este asepalvelukselle - kukaan ko. ominaisuudet omaava ei vain ole koskaan keksinyt pyrkiä moiseen. No, nyt on.
Ohjeistuksekseni näin aluksi minua neuvottiin pyrkimään normaalisti naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen täyttäen kaikki tavanomaiset siihen vaadittavat hakemukset ja kyselyt. Kävin myös kutsuntalääkärintarkastuksessa, jossa - yllätys, yllätys - minulle lätkäistiin täysin odotusteni mukaisesti palveluskelpoisuusluokka C vain ja ainoastaan diabeteksen takia. Prosessi jatkuu.
Kaikki palvelukseen hyväksytyt (mies)diabeetikot on tähän mennessä sijoitettu palvelemaan Riihimäen Viestirykmenttiin, joka on täten eräällä tapaa "erikoistunut" diabeetikoihin. Ja ei, erityisvapauksia tai helpotuksia ei palveluksessa ole annettu kenellekään, eikä kuulukaan antaa, vaikka palveluspaikka onkin diabeteksesta johtuen se tietty. AUK ja RUK eivät silti ole poissuljettuja, ja moni diabeetikko onkin lähetetty muualle saamaan upseerikoulutusta.
Diabeteksesta johtuen olen eräällä tapaa orientoitunut Viestirykmenttiä ajatellen - siis jos ja kun sinne saan itseni tungettua. Palveluspaikkoja Puolustusvoimien sivuilta selatessani bongasin Ilmavoimien erikoisjoukkohaun, josta kiinnostuin erittäin suuresti - kriteereinä useimmiten palveluskelpoisuusluokka A, riittävä näkö ja riittävä fyysinen kunto. Lisäksi useimpiin pystyy hakemaan vaikka olisi jo saanut palveluspaikan muualle. Rajaaviakin seikkoja lueteltiin, mutta diabetesta ei mainittu. Hehkulamppu oli syttynyt.
Tietysti ymmärrän ettei diabeetikolla ole asiaa hävittäjälentäjäksi, mutta entäpä apumekaanikoksi, lentosään valvojaksi tai kuskiksi Ilmavoimiin? Sitä en vielä tiedä, mutta olen joka tapauksessa asettanut korkeimmaksi tavoitteekseni Ilmavoimat - satoi tai paistoi. En silti tule pettymään, jos en saa kutsua valintakokeisiin. Viestirykmentti olisi itselleni jo tarpeeksi hieno saavutus.
Armeijapyrkimystäni on vuoroin kehuttu, vuoroin kauhisteltu. Olen silti tehnyt päätökseni täysin itse, eivätkä siihen ole muut päässeet vaikuttamaan. Monesti kysytään miksi nainen haluaa armeijaan. Esitänkin vastavuoroisesti kysymyksen "Miksipä ei?", johon lisään omalla kohdallani jonkinasteisen (sukupuolesta riippumattoman) velvollisuuden tunnon, halun tehdä jotain hyödyllistä (siitä voimme kiistellä) ja tahdon puolustaa Suomea (kyllä, tässä maapläntissä on vielä puolustamisen arvoisia asioita puolustettavaksi asti). Joillekin nämä syyt riittävät, joillekin eivät - minulle ne riittävät ja ovat aina riittäneet. Tämän seurauksena vihdoin ja viimein 21.1.2012 menin ja postitin asepalvelushakemukseni kaikkia erikoisjoukkohakemuksia ja muita papereita myöten.
Tässä blogissa tulen ruotimaan sitä sun tätä matkan varrella ilmaantuvaa asiaa ja muuta käännettä matkallani armeijan harmaisiin. Tällä hetkellä keskityn kuitenkin loppusuoralla oleviin ylioppilaskirjoituksiin, juoksenteluun ja tietenkin - jos oikein loistavasti käy - kutsuntakirjeen kolahtamiseen postilaatikkoon maaliskuussa. Aika näyttää.
