Nainen armeijassa saattaa olla yhdelle ilon aihe, toiselle täydellinen kauhistus ja kolmannelle jotain aivan muuta - mutta ollapa nainen ja diabeetikko. Sellaisen tapauksen yleisyydestä armeijan harmaissa ei ole tietoa, mutta niin vain olen kaikesta huolimatta päättänyt hakeutua naisdiabeetikkona Suomen Puolustusvoimiin tietämättä näin etukäteen voiko jossain niin oudoksuttavassa pyrkimyksessä edes onnistua. Taustoitankin seuraavaksi hieman pyrkimystäni ja miten se on tähän mennessä edennyt.
Suomalainen nainen, kuten tiedetään, ei ole asevelvollinen. (En kuitenkaan ota tässä kantaa nykyisen systeemin toimivuuteen kokonaisuutena, vaikka voisinkin.) Joka tapauksessa nainen voi halutessaan hakeutua asepalvelukseen omatessaan Suomen kansalaisuuden, 18-29 vuoden iän ja riittävän terveyden. Yksinkertaista tai sitten ei, mutta sitten tuleekin se diabetes.
Diabetes mellitus, eli diabetes tai vanhan kansan suussa sokeritauti, on autoimmuunisairaus, joka elimistön immuunijärjestelmän virheellisen toiminnan johdosta tuhoaa haiman Lagerhansenin saarekkeiden beetasolut, joka käytännössä tarkoittaa elimistön oman insuliinin tuotannon hiljattaista ehtymistä ja lopulta täydellistä loppumista. Tästä seuraa verensokerin heittelyä väsymyksen, pahoinvoinnin sekä janoisuuden muodossa ja hoitamattomana lyhyt elämä. Silti hätä ei ole tämän näköinen, sillä diabeteksen kanssa pystyy elämään harvinaisen hyvää ja tasapainoista elämää - ja hyvin nykyään pystyykin, kiitos kehittyneen terveydenhuollon ja insuliinikynien.
Joka tapauksessa diabetes tarkoittaa armeijan vinkkelistä katsoen miesten kohdalla aina automaattista vapautusta ja C-papereita. Silti, jos halua ja motivaatiota löytyy, mahdollisuus asepalveluksen suorittamiseen on tätä nykyä olemassa. Tietyt diabetekseen liittyvät kriteerit täyttämällä muutoin terve ja hyväkuntoinen diabeetikkomies voi halutessaan anoa palveluskelpoisuusluokkansa nostoa C:stä A-luokkaan. Tästä johtaen voidaankin kysyä miksei myös diabeetikkonainen näin voisi tehdä?
Naissukupuolesta ja diabeteksestani huolimatta olen nyt laittanut pyörät pyörimään. Yhteydenotto Puolustusvoimien ylilääkäriin vuoden 2011 syyskuussa paljasti, etteivät naiseus ja diabetes ole este asepalvelukselle - kukaan ko. ominaisuudet omaava ei vain ole koskaan keksinyt pyrkiä moiseen. No, nyt on.
Ohjeistuksekseni näin aluksi minua neuvottiin pyrkimään normaalisti naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen täyttäen kaikki tavanomaiset siihen vaadittavat hakemukset ja kyselyt. Kävin myös kutsuntalääkärintarkastuksessa, jossa - yllätys, yllätys - minulle lätkäistiin täysin odotusteni mukaisesti palveluskelpoisuusluokka C vain ja ainoastaan diabeteksen takia. Prosessi jatkuu.
Kaikki palvelukseen hyväksytyt (mies)diabeetikot on tähän mennessä sijoitettu palvelemaan Riihimäen Viestirykmenttiin, joka on täten eräällä tapaa "erikoistunut" diabeetikoihin. Ja ei, erityisvapauksia tai helpotuksia ei palveluksessa ole annettu kenellekään, eikä kuulukaan antaa, vaikka palveluspaikka onkin diabeteksesta johtuen se tietty. AUK ja RUK eivät silti ole poissuljettuja, ja moni diabeetikko onkin lähetetty muualle saamaan upseerikoulutusta.
Diabeteksesta johtuen olen eräällä tapaa orientoitunut Viestirykmenttiä ajatellen - siis jos ja kun sinne saan itseni tungettua. Palveluspaikkoja Puolustusvoimien sivuilta selatessani bongasin Ilmavoimien erikoisjoukkohaun, josta kiinnostuin erittäin suuresti - kriteereinä useimmiten palveluskelpoisuusluokka A, riittävä näkö ja riittävä fyysinen kunto. Lisäksi useimpiin pystyy hakemaan vaikka olisi jo saanut palveluspaikan muualle. Rajaaviakin seikkoja lueteltiin, mutta diabetesta ei mainittu. Hehkulamppu oli syttynyt.
Tietysti ymmärrän ettei diabeetikolla ole asiaa hävittäjälentäjäksi, mutta entäpä apumekaanikoksi, lentosään valvojaksi tai kuskiksi Ilmavoimiin? Sitä en vielä tiedä, mutta olen joka tapauksessa asettanut korkeimmaksi tavoitteekseni Ilmavoimat - satoi tai paistoi. En silti tule pettymään, jos en saa kutsua valintakokeisiin. Viestirykmentti olisi itselleni jo tarpeeksi hieno saavutus.
Armeijapyrkimystäni on vuoroin kehuttu, vuoroin kauhisteltu. Olen silti tehnyt päätökseni täysin itse, eivätkä siihen ole muut päässeet vaikuttamaan. Monesti kysytään miksi nainen haluaa armeijaan. Esitänkin vastavuoroisesti kysymyksen "Miksipä ei?", johon lisään omalla kohdallani jonkinasteisen (sukupuolesta riippumattoman) velvollisuuden tunnon, halun tehdä jotain hyödyllistä (siitä voimme kiistellä) ja tahdon puolustaa Suomea (kyllä, tässä maapläntissä on vielä puolustamisen arvoisia asioita puolustettavaksi asti). Joillekin nämä syyt riittävät, joillekin eivät - minulle ne riittävät ja ovat aina riittäneet. Tämän seurauksena vihdoin ja viimein 21.1.2012 menin ja postitin asepalvelushakemukseni kaikkia erikoisjoukkohakemuksia ja muita papereita myöten.
Tässä blogissa tulen ruotimaan sitä sun tätä matkan varrella ilmaantuvaa asiaa ja muuta käännettä matkallani armeijan harmaisiin. Tällä hetkellä keskityn kuitenkin loppusuoralla oleviin ylioppilaskirjoituksiin, juoksenteluun ja tietenkin - jos oikein loistavasti käy - kutsuntakirjeen kolahtamiseen postilaatikkoon maaliskuussa. Aika näyttää.
Puolustusvelvollisuushan on tosiaan kaikilla sukupuoleen katsomatta. Rauhan aikana naiset on sitten vapautettu kehittämään itseään, miehiltä tällainen kauhistus onkin kielletty. Heikompi astia vissiin jne.
VastaaPoistaJos haluaa jotain hyödyllistä tekemistä, niin puolustusvoimat on se viimeinen paikka josta sellaista löytyy.
Mikäli jonkinlainen mekaanikon tai kuskin homma kiinnostaa, niin kannattaisi ensin käydä amiksen ajoneuvoasentajakoulutus. Ei kukaan (edes armeijassa) halua, että porukat tulee ylioppilaspohjalta säätämään niitten kymmenien miljoonien arvosia tärkeitä lentojuttuja (flying thingies).
Ei ne siellä ole sanoneet etteivät haluaisi ylioppilaita sinne (tai sitten en vain ehkä löytänyt sitä kohtaa, jossa se katsotaan pahaksi asiaksi). Aika moni erikoisjoukkoihin hakeva on ylioppilas, minkä lisäksi siellä on myös lisäksi niitä hommia joihin toivotaan tiettyä ammatillista koulutustaustaa. Ei koulutus tai kouluttamattomuuskaan ketään pahenna ja hyödyllisyys on lähinnä subjektiivinen käsite. =)
VastaaPoistaSillä nyt ole PVlle paljon väliä kuka on koulutettu ja millä tavalla ennen ku sinne saapuu. Jokaselle taistelijalle löytyy paikka, se ei tosin välttämättä ole se itselle mieluisin koska jokainen koulutetaan PVn tarpeen mukaan, ei sen oman halun mukaan. Kaikki koulutus ja koulutusvalinnat lähtee puhtaasti PVn tarpeesta saada tietty määrä tietynlaisia osaajia, sukupuoleen katsomatta.
VastaaPoistaOma aliupseerikurssin aikanen kouluttaja oli sovinisti viimiseen hengenvetoon asti ja kärsi suunnattomasti tilanteesta jossa hänen kurssillaan oli normaalin yhden naisen sijasta yllättäen viisi naista.
Ja aukissa meitä oli ammattikoulun sähköpuolen käyneitä, raksalta tulleita, suoraan ylioppilaskirjotuksista vihreisiin syöksyneitä ja sitte meitä muutamia joilla oli elämässä takanaan työelämää pidempi pätkä. Sinne sovittiin hienojen kalustojen joukkoon kaikki. :)
PV tietysti priorisoi omat tarpeensa ja muutkin asiat, mikä ymmärrettävää. Mulla oli omia toiveita (ViestiR:n lisäksi) sen takia ettei yrittänyttä laiteta, eihän? x)
VastaaPoistaTällä hetkellä prioriteetti numero yksi on kuitenkin tulla valituksi palvelukseen, mikä näyttäisi etenevän oikein hyvin! ViestiR, here I come (hopefully)! :)