Kaksi ensimmäistä viikkoa

TJ kirjoitushetkellä 333.

Olen siis viimeinkin astunut palvelukseen Riihimäen Viestirykmentissä saapumiserässä I/13. Alku on ollut kiireinen, mutta siitä on selvitty kiitos korkean motivaation ja suuren mielenkiinnon uuden oppimiseen ja sisäistämiseen. Ensimmäisestä päivästä on jäänyt mieleen lähinnä tohina ja vilske, jonka palvelukseenastumispäivä rykmentissä aiheutti. Oli ilmoittautuminen, henkilötietojen varmistaminen, huumekoiran tarkastus ja lukuisten papereiden täyttöä täpötäydessä auditoriossa muiden uusien alokkaiden kanssa. Viestirykmentin saapumiserän vahvuus palvelukseenastumispäivänä oli noin 350, josta sittemmin on tultu jonkin verran alas päin.

P-kauden tulen viiden muun naisalokkaan kanssa viettämään Esikuntakomppaniassa, joka - toisin kuin toisinaan haukutaan - ei ole lainkaan töhö tai epämääräinen joukkoyksikkö, vaan itse asiassa paljon särmempi kuin 1. Viestikomppania. Joukkoyksikön ja tuvan esittelyn jälkeen lähdettiin varusvarastolle varusteita noutamaan. Tietyissä joukko-osastoissa varusteet noudetaan kahdessa tai useammassa erässä, mutta me saimme kaiken (n. 50 kilon satsin) kerralla kantoon (TVÄL-varusteita lukuun ottamatta). Tapasin myös rykmentin diabeteshoitajan pikaisesti ensimmäisen päivän melskeiden lomassa.

Esikuntakomppanian naisten tuvassa majoittuu tällä hetkellä kuuden alokkaan lisäksi myös kuusi vanhemman saapumiserän naissotilasta, joilta olemme saaneet hyviä neuvoja ja vinkkejä palvelukseen liittyen. Alusta alkaen kaikkien uusien naisten ote palvelukseen on ollut hyvä eikä kukaan todellakaan aio keskeyttää kuin terveydellisen pakon sattuessa kohdalle. Tuvan sisäinen yhteishenki on ollut kiitettävää eikä kaveria ole jätetty.

Puhuttelu, esittely, muotoon järjestäytyminen ja muu sotilaalliseen kuvioon kuuluva on tullut nopeasti tutuksi ja niin on hyvä. Ensimmäisen viikon torstaina kuittasimme aseet ja muun TVÄL-materiaalin. Oma henkilökohtainen rynnäkkökiväärini RK 62 vuodelta 1972 on kenties vanhimpia Puolustusvoimissa yhä käytössä olevia rynkkyjä ja sen kyllä huomaa lukuisista kulumista, klommoista ja kannen vääntyneisyydestä... Kyseiset pikku viat eivät kuitenkaan ole haitanneet ampumasuorituksiani juuri lainkaan.

Maanantaina 14.1. oli ampumaratapäivä Hätilässä. Varuskunnassamme kyllä on oma ampumarata, mutta EK:n kaksi suurta alokasjoukkuetta eivät valitettavasti pääse hyödyntämään sen olemassaoloa toisin 1. VK:n kuusi pienikokoisempaa joukkuetta, minkä lisäksi ampumarataa koskevat tiukat kellonajat (kiitos ampumaradan viereen talon rakennuttaneiden neropattien). Hätilässä vierähti kokonainen päivä jo välimatkan puolesta, mutta aika kului mukavasti kohdistusammuntojen ja RK2-ammunnan lomassa.

Päivinä 16.-17.1. oli vuorossa majohajo Padasjoella. Ketään ei varsinaisesti hajottanut missään vaiheessa ja puolijoukkueteltastakin tuli riittävän särmä jo toisella pystytyskerralla, jolloin se sai jäädä paikoilleen. Kipinä- ja lähivartio tulivat teoreettisesti tutuksi kaikille, mutta en itse päässyt hoitamaan hommaa käytännössä vartiolistan mennessä sekaisin vuorossa olleen vartiomiehen herättäessä väärän henkilön. (Better luck next time.) Jälkimmäisenä päivänä pientä hajoilemista kuitenkin aiheutti omalaatuinen tapaus "Herra Supersotajumala" ja oppitunti tetsauksesta. Yksityiskohtaisemmat kuvaukset jääkööt kertomatta tietyistä syistä johtuen, kröhöm.

Olemme myös kuitanneet sukset ja päässeet kokemaan suksisulkeiset hiihtoharjoituksia myöten. En ole aivan varma miten sukset jalassa hyppiminen liittyy hiihtämiseen, mutta en ole enää lainkaan epätietoinen siitä miksi niin monet ihmiset vihaavat hiihtämistä ...kiitos valtion suksien. Ohjelmassa on pääsääntöisesti ollut paljon oppitunneilla istumista yleisistä asioista alkaen, mutta myös taisteluensiapua, pakkilounastelu ja muodossa on ehditty kouluttaa tähän mennessä. Korkea polviasento tuottaa joillekin vaikeuksia, mutta henkilökohtaisesti olen onneksi välttynyt polvi- sun muilta kipeilyltä, mikä on pelkästään positiivista. Jes!

Fyysinen ja henkinen rasitus on ollut omasta mielestäni sopivaa; ei todellakaan löysää muttei myöskään millään tavalla ylitsepääsemättömän ylivoimaista. Jalkoihini ei ole tullut ainoatakaan hiertymää tai rakkulaa, mutta sainkin haltuuni kaksi paria tuliteriä maihinnousukenkiä kokoa 40. Sokeritasapaino on pysynyt hyvissä lukemissa välillä 5-10 mmol/l, mikä ei paljon eroa "siviilisokerien" haitaristani (4-8 mmol/l). Pitkävaikutteisen insuliinin määrää olen toki laskenut 16 yksiköstä 11 yksikköön päivittäisen fyysisen toiminnan lisääntyessä ja toisinaan ei ole ollut edes tarvetta pistää ateriainsuliinia kaikilla aterioilla.

Verensokerimittarista tetsasin näytön halki, mutta se toimii edelleen ja kulkee mukana vasemmassa reisitaskussa insuliinien ja kynäneulojen matkatessa kangaspussissa oikeassa taskussa. Kangaspussissa on kaulahihna jäätymiseltä suojautumista varten, jolloin voin helposti sujauttaa pussin poolon alle ja estää inskojen pilaantumisen ulkona kovilla pakkasilla. Viestirykmentissä palvelee muuten tällä hetkellä minä mukaan luettuna viisi diabeetikkovarusmiestä. :)

Ensimmäinen VLV eli viikonloppuvapaa koitti nyt ajankohdalle 18.-20.1. Lomatarkastus venyi vain 45 minuutilla ja meni hipoen läpi, mutta toivottavasti ensi viikonloppuna toiminta on kaikilla tämänkertaista särmempää.

Tässä luultavasti kaikki olennainen tällä erää. Kuittailen taas kun kerkeilen, mutta sitä ennen koittaa tänään paluu rykmenttiin kello 23:00 mennessä. :)

Ps. Joskus tuntuu siltä että armeijassa vain syödään koko ajan, mutta kulutuskin on toisaalta sen mukaista. Onneksi Riksussa on hyvät muonat.