Saaristomeren Meripuolustusalueen, lähinnä Turun Rannikkopataljoonan, meininkejä on tullut katseltua jo suunnilleen neljän kuukauden verran, enkä osittain ehkä siksi ole ehtinyt kirjoittelemaan kuulumisia ja näkymisiä. Seuraavaksi jonkin verran asiantynkää.
Kun saapumiserän II/13 matruusit (ennen Pansioon siirtymistään tykkimiehet) elokuun lopulla saapuivat, tilanne oli suhteellisen jännä koska itse esimerkiksi olin hoitanut 10 viikkoa vain omaa päätehtävääni komennuspaikallani ja toisinaan pieniä toimenpiteitä vanhan miehistön käytökseen liittyen. Kukaan ei oikeastaan kertonut millä asenteella ja otteella uutta miehistöä pitäisi ruveta johtamaan, joten olimme suhteellisen omillamme. Hyvä puoli oli kuitenkin se, että uudet matruusit eivät kamalammin niskoitelleet etenkään alussa ja koska asiat oppii oikeasti vasta itse tekemällä, niin mikäs siinä sitten.
Käskyjen antaminen oli tietysti hieman takeltelevaa alussa ja niitä piti melkein pohtia, jotta ne olisivat mahdollisimman tehokkaita ja toteutettavia. Itse ainakin olen huomannut, että ajan mittaan ääneni on vahvistunut ja olen oppinut käyttämään sitä: on eri asia kuiskata, puhua hiljaa, puhua normaalilla äänellä, puhua normaalia kovemmalla äänellä, puhua kovaa ja huutaa. Niin, ja sitten on vielä karjuminen, mutta sitä ei yleensä tarvitse tehdä.
Johtamisen ja armeijan käytäntöjen lomassa on toisinaan tullut vastaan myös pienoisia ongelmatilanteita, jotka mielestäni kuuluvat asiaan. Joudutaan ihan oikeasti miettimään miten motivoida äijät siivoamaan ja hoitamaan oma osansa, miten ratkaista miehistön keskinäisiä konflikteja rakentavasti ja miten saada kaikki vaadittu vielä samalla hoidettua. Oma päiväni on alkanut yleensä 5:30, joskus jopa viideltä, ja nukkumaan joudan siinä klo 23 tai 24 maissa. Parasta johtamisessa on kun saa kiitosta ja palautetta niin alhaalta kuin ylhäältä. :)
Nohevuukahvilippu.
Johtamaan pääseminen (tai erään toisen varusmiesjohtajan sanoin "joutuminen") on ollut ihan mukavaa vaihtelua, mutta omat hommat siellä sun täällä ovat edelleen jatkuneet reissaamisen merkeissä saariston ja Satakunnan välillä. Koska en valitettavasti voi kuvailla niitä tarkemmin, ohessa muutama maisemakuva reissujen varrelta.
Ajan mittaan olen oppinut tuntemaan paremmin Merivoimia. Joillekin Merivoimat tarkoittavat laivoja ja juurikin laivastoa, mutta asia ei ole niin yksinkertainen: on myös rannikkojoukot, jotka toimivat yhtä merkittävässä osassa huolehtien rannikon puolustamisesta. Merivoimissa on se ero Maavoimiin verrattuna, että täällä kiinnitetään enemmän huomiota oikeisiin asioihin. En ainakaan itse henkilökohtaisesti tiedä mitä ja kenen etua palvelee turhan siivoamisen määrääminen kun paikat ovat jo siistit tai esimerkiksi punkan räjäyttämien sen takia että yksi kulma oli millin vinossa. Ei mitään eikä ketään, olen päätellyt. Jollakin tasolla myös maanläheisemmät skapparit miellyttävät enemmän toisin kuin Maavoimissa näkemäni "sotajumalat". Pelisilmä ja tilannetaju ovat ne, jotka vaikuttavat johtajan uskottavuuteen ja auktoriteettiin eikä se että huudetaan ja uhotaan turhista asioista.
TJ-72 - kun aamukampa oli täysi!
Syy siihen miksi ikkunoita ja tuuletusluukkuja ei pitäisi jättää vartioimatta auki.
Joskus toisinaan on tullut eteen tilanteita, joissa olen hoitanut kaikki tehtäväni ja vääpeli tai joku muu esimies on antanut käskyn painua Sotilaskotiin - tästä syystä Pansion Sotilaskoti on tullut varsin tutuksi paikaksi. En pidä sitä huonona käskynä, koska komppaniamme toimii varsin eri tavalla kuin monet muut komppaniat ympäri Suomen; meillä on samassa komppaniassa niin kirjurit, huoltopalvelu, lääkintä, sotilassoittajat, sotilaskuljettajat, meripioneerit ja asentaja, jotka kaikki hoitavat omia toisistaan poikkeavia tehtäviään oman aikataulutuksensa mukaisesti.
Olipa kerran pakkikaffet.
Reservin aurinko?!
Ai niin, se diabetes. En oikeastaan ole huomannut siitä olevan mitään haittaa eikä kukaan siitä edes kysele. Olen aika varma että niin kuin armeija, myös diabetes on vain asenne- ja sopeutumiskysymys, ei sen kummempaa. Pitkäaikaiset verensokerini tänä vuonna ovat olleet 6,7%, 7,2% ja 6,7%, joita pidän ihan mukiinmenevinä.
Pikku hiljaa mieleni perukoilla on myös virinnyt ajatus sopimussotilaaksi jäämisestä, jos niin on mennäkseen. Olen tähän mennessä pitänyt armeijassa olostani, koska kurinalaisuus, sääntöjen ja käskyjen noudattaminen sekä tekeminen vetoavat. Jos sopparipaikkoja on avoinna, niin enköhän siihen suostu. Myös MPKK on toisinaan käväissyt mielessä.
Eihän sitä koskaan tiedä, eihän?
Ps. Linkkivinkki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti