Post scriptum: ajatuksia armeijasta silloin, nyt ja sitten

Kotiuduin asepalveluksesta 19.12.2013, enkä sen jälkeen juurikaan ole uhrannut ajatusta puolustuslaitoksellemme. Koska olin kaikkien aikojen ensimmäinen Suomen Puolustusvoimissa palvellut naispuolinen diabeetikko, omaan sen vuoksi eräänlaisen velvollisuuden jättää tapauksesta edes jonkinlaisen julkisen kirjallisen jäljen Pääesikunnan arkistojen lisäksi.

Kuluvan vuoden aikana olen jäsennellyt ajatuksiani asiasta ja asian vierestä siihen pisteeseen, että päätin kirjoittaa tämän postauksen eräänlaiseksi yhteenvedoksi koko prosessista ja sen aikana havaitsemistani asioista sekä mieleeni tulleista ajatuksista. Varoituksen sanasena ilmoitan, että teksti on lähestulkoon sensuroimatonta (mutta saatte silti vapaasti loukkaantua, jos koette sellaisen asiaksenne).

Hakuprosessi

Aloitin hakuprosessin jo marraskuussa 2011 olemalla yhteydessä Puolustusvoimien diabeteshoitajaan ja haalimalla kasaan kaikki naisten vapaaehtoisen asepalveluksen hakemukseen tarvittavat paperit. Joulukuussa lähetin hakemukseni Varsinais-Suomen aluetoimistoon, josta se palautui bumerangina loppujen lopuksi kolme kertaa, koska (selkokielelle käännettynä) "Me emme tiedä mitä tälle Teidän hakemuksellenne tulisi tehdä". Aha, just joo, joten otin PV:n diabeteshoitajan neuvosta yhteyden Maavoimien ylilääkäriin, joka pyysi lähettämään hakemukseni suoraan Mikkeliin.

Sain kutsun naisten valintatilaisuuteen 11.4.2012 Heikkilän kasarmille Turkuun viime tingassa. Olin paikalla vain muodollisuuden vuoksi, koska asepalvelukseen pääseminen naisena edellyttää valintatilaisuudessa käymistä. Lukuisten esitelmien ja ruokailun jälkeen kävin kapteenin haastattelussa ja muiden naisten jäädessä jännäämään palvelukseenastumismääräyksen saamista minä lähdin kotiin. Varsinais-Suomen aluetoimiston valintalautakunnalla ei ollut oikeutta sanoa juuta eikä jaata diabeetikoista, joten seuraavaksi sain kutsun Hämeenlinnaan. Valintatilaisuudesta jäi mieleen oikeastaan vain toimistomajurin huutaen lausuma "Tämä ei ole mikään piknikki tai heppaleiri sitten!"

30.5.2014 istuin Hämeenlinnan Suomen kasarmeilla Kanta-Hämeen aluetoimiston pienessä kokoushuoneessa kuuden diabeetikkomiehen kanssa. Kaiken tavanomaisen blaablaan ja "Tiedätte kai mihin olette ryhtymässä" -varmistelun jälkeen jokainen käskettiin erikseen diabeteshoitajan tarkastukseen, jonka jälkeen käskettiin vielä erilliseen huoneeseen valintalautakunnan eteen. Huoneessa pöydän takana istui kolme miestä ja minä yksinäni tuolilla heidän edessään. Muuta en muista, paitsi että ilmeisesti tein vaikutuksen, koska sain käteeni palvelukseenastumismääräyksen Viestirykmentin saapumiserään I/13. (Koska diabeetikko ei voi valita aloitusjoukko-osastoaan, hän saa valita saapumiseränsä: talvierässä aloittaminen kuulosti mielenkiintoisemmalta ja eksoottisemmalta, joten en valinnut II/12:aa.) Hämeenlinnassakin muuten syötiin valtion piikkiin. 5/5.

Muuta? No, vaikka kulutinkin yhteisiä verovaroja pyörimällä byrokratian rattaissa suuntaan jos toiseen, niin kaikesta huolimatta se kannatti ja sain kauan himoitsemani palvelukseenastumismääräyksen. Kuten joskus muistaakseni olen maininnut, yritin aluksi tuppautua Ilmavoimiin, vaikka tiesin sen olevan 99,9 % varmuudella mahdotonta - koska byrokratia. Ainoa este asialle oli se, että diabeetikon vain yksinkertaisesti täytyy aloittaa Viestirykmentissä, koska niin on päätetty: ei muttia! Vai voiko joku väittää Ilmavoimia erityistä kovan luokan fyysistä suorituskykyä vaativaksi puolustushaaraksi, jossa pärjäävät vain rambot ja arnoldit. Ei varmaan. Vieläkin harmittaa turha byrokratia ja hitaasti toimiva tiedonkulku.

Palvelukseenastuminen ja peruskoulutuskausi

Astuin siis aikanaan 7.1.2013 palvelukseen Viestirykmentissä Riihimäellä. Sinä päivänä pakkasta oli suunnilleen -15 ja taivaalta leijaili hentoa lunta matkustaessani Pekolan Liikenteen bussilla Koskelta Riihimäelle. Omat muistikuvani palvelukseenastumisesta ja itse asiassa koko peruskoulutuskaudesta ovat varsin neutraalit, koska en muista mitään äärimmäisen negatiivista asiaa siltä ajalta. Tapaukset kuten 1,5 metrin lumihangessa ylämäkeen tetsaaminen, kasarmin ympäri juokseminen perseilyn seurauksena ja maakiilan etsiminen koko komppanian voimin ovat nyttemmin jo saaneet lehtikultaisen silauksen pääkopassani sen suurempien traumojen loistaessa poissaolollaan. P-kauden viimeisen viikon tosin olin järkyttävässä flunssassa ja räkätaudissa, enkä päässyt Etelä-Suomen Viestipataljoonan ampumaharjoitukseen Pohjankankaalle. Muuten en ollut P-kaudella vapautettuna.

En koe tarpeelliseksi enää nyttemmin ihmetellä vaikkapa alokaskoulutuksen tarkempaa sisältöä. Jos koulutuksen sisältö ja koulutustavat olisivat tulleet suurina yllätyksinä, niin ehkä asia olisi toisin. Olen kuitenkin varsin tyytyväinen ettei Esikuntakomppanian P-kausi sisältänyt minkäänlaista "vanhojen parempien aikojen" turhaksi paskaksikin kutsuttua oheistoimintaa. Kuuden tunnin siivouspalvelu ei esimerkiksi kehitä ketään yhtään mihinkään suuntaan, vaan kasvattaa lähinnä inhoa auktoriteetteja ja järjestelmää kohtaan. Onneksi tämänkaltaista turhaa toimintaa ei harjoitettu. Asioita kyllä uusittiin tai laitettiin tekemään paremmin, mutta lähestulkoon aina sille oli pätevä syy.

Tervetuloa Viestirykmenttiin! (Oman yläpunkkani alapuoli)

P-kausi oli suurella todennäköisyydellä koko palveluksen parhaiten organisoitu ja johdettu koulutusjakso. Tietty voidaan kyseenalaistaa miten ne suomalaiset alokkaat aina onnistuvat tuhoamaan vihollisen mobilisoitujen erikoisjoukkojen komppanian pelkällä jääkäriryhmän voimalla, mutta nähdäkseni sotilaallinen käytös, aseenkäsittely ja muu vaadittava pyrittiin ja saatiin opetettua tehokkaasti ja kunnolla. EK:n 2. joukkueen P-kausi oli käytännössä viiden viikon mittainen tavanomaisesta kahdeksasta poiketen, koska 6. ja 7. viikolla tulevat moottorialiupseerit ja sotilaskuljettajat saivat käskyn suorittamaan erikoiskurssejaan Hämeen Rykmenttiin Lahteen. P-kauden kaksi viimeistä viikkoa koostui lähinnä vanhan kertaamisesta ja AUK-valintojen julkistamista odotellessa.

Helmikuun 15. päivä pidettiin saapumiserämme valatilaisuus Rykmentinkentällä, jolloin napsahti ylennys viestimieheksi (tai vitsimieheksi, kuten joidenkin prikaatien nurmiporilla on tapana sanoa). Oli jollain tasolla hienoa painaa se tyhjä arvomerkkilaatta rintaan; oltiinhan nyt ns. oikeita sotilaita eikä mitään hemmetin alokkaita. Mamma oli iloinen, koska oli pystynyt saapumaan katsomaan valaa. Sanoi myös tykänneensä muonituskeskuksen hernekeitosta ja pannukakusta. Niin aina.

Summa summarum: P-kausi meni loppujen lopuksi niin nopeasti, että hädin tuskin ehdin edes sylkäistä sen suuntaan. Uutta asiaa tuli kuitenkin joka tuutista ja koko ajan, ja se piti kaikki omaksua. Koska fyysisen rasituksen lähestulkoon kaksinkertaistuttua muistan parhaimmillaan syöneeni P-kaudella noin 3000 kalorin edestä, painoin maaliskuun 1. päivä vain 59 kiloa. P-kauden viimeisellä viikolla sain varmistuksen valinnastani tietojärjestelmäasentajalinjalle ja erikoisaliupseerikurssille, jonne olin erikseen hakenut. Moto-AUK:lle en suostunut lähtemään, koska diabeetikkona C-kortin saaminen myös siviilimuotoon ei ole rakkaasta järjestelmästämme johtuen läheskään varmaa.

 

En tiedä kuka kirjoitti ja minne...

Etelä-Suomen Viestipataljoonan aliupseerikurssi #188

Muutto AUK:n puolelle tapahtui 1.3. ja kurssi alkoi virallisesti viikonlopun jälkeen. Kurssin aloitusvahvuus oli suunnilleen 125, josta karsiutui "aukkiin pakotettuja" jonkin verran pois. AUK:sta on ihan pakko sanoa se, että siitä ei tule yhtään mitään, jollei ole edes pikkiriikkisen kiinnostunut. Varusmiehet (ei naispuoliset) voidaan pääpiirteittäin lokeroida joko palvelukseen neutraalisti suhtautuviin, pitkät haistattaviin ja totaalisiin ongelmataistelijoihin. Kymmenesosa on "nohevia sotahulluja".

AUK:n toimintakulttuuri oli erilainen: yksittäisen vernerin on pakko ottaa itse vastuuta, koska hänestä on tarkoitus leipoa sotilasjohtaja. Linjojen siirtyminen paikasta toiseen oikeaan aikaan oli oppilasjohtajien vastuulla, kuten myös tupien esitarkastukset ja varustuksesta tiedottaminen. En nyt ihan oikeasti ymmärrä mikä näistä mainituista tehtävistä on liian vaikea suorite normaaliälyiselle ihmiselle, mutta monelle niiden hallitseminen näytti tuottavan hankaluuksia. Kouluttajien (skapparit) ja apukouluttajien (kokelaat ja alikersantit) toimintatavat ja suhtautuminen oppilaisiin olivat P-kauden johtajiin verrattuna luonnollisesti paljon tiukempia ja yksittäisen jampan töhöilyyn puututtiin hanakammin.

 

 Kaappini AUK:ssa. (Radio kuului alikersanteille ja kyllä, kaapin päällä on sukset.)

 Armeijassa ei tunnetusti ole mitään hauskaa.

Aliupseerikurssimme koostui kolmesta viestiaselajin linjasta, jotka olivat siirtojärjestelmä-, komentopaikka- ja tietojärjestelmäasentajalinja. Elektroniikkahuoltolinjaa ei sillä kertaa järjestetty. AUK1 oli kaikille linjoille sama koostuen jääkäriryhmän johtamisesta taistelussa sekä viestialiupseerin perustutkinnon suorittamisesta. Päädyin jollakin ilveellä kurssin oppilaskunnan puheenjohtajaksi. En tosin vieläkään omaa käsitystä siitä miten niin pääsi käymään.

Parikaapelintäyteisen AUK:n ensimmäisen puoliskon päätteeksi tungettiin porukkaa RUK-bussiin muiden jäädessä suorittamaan AUK:n erikoistumisjaksoa. RUK:ssa oli se vika, että sinne mennessä olisi päätynyt saamaan vain tavallisen viestiupseerin koulutuksen, pari salmiakkia (myöhemmin ruusun) rintaan ja päässyt joidenkin latotanssien kautta lopulta huutamaan alokkaille. RUK:uun lähtö olisi katkaissut asentaja-aliupseeriksi etenemisen, joten jo pelkästään sen vuoksi kieltäydyin passista tuuliseen Haminaan, eikä nappuloiden keräily varsinaisesti edes ollut päämääränäni. Joka tapauksessa hopeisen "kusirajan" kaveriksi arvomerkkilaattaan napsahti korpraalin nakkiaura hiukan ennen AUK:n puoliväliä.

"Asentaja-merkki hihassa on kuin Porsche pihassa, linja!"

AUK2:lla tapahtui erikoistuminen. Ainakin asentajien kohdalla turha spurdoilu loppui lähes kokonaan - toisaalta linjan kaikki 13 oppilasta olivat hakeneet linjalle vapaaehtoisesti, joten motivaatiokin oli korkeampi kuin kahdella muulla nyt n. 40-päisellä linjalla. Linjanjohtajamme oli sopivasti gonahtanut insinöörikapteeni ja kahvinjuontioikeus tuli bonuksena. Asentajiin kohdistunut linjakateuden määrä AUK2:lla oli huomattava. ;)

AUK:sta yleisesti voisi kai sanoa sen, että sotilaallisen kurin kyttääminen ja vaatiminen oppilaiden osalta oli ihan ymmärrettävää, koska (tulevalla) aliupseerilla on tiettyjä suurempia vastuita ja velvollisuuksia kuin tavan rivimiehellä. Joitakin oppilaita se kismitti, mutta ei voi mitään. Vali vali vaan, mutta armeija on hierarkinen laitos ja mitä enemmän rautaa, sitä suurempi velvollisuus näyttää esimerkkiä ja kantaa vastuuta. Eri asia taas on se miten sitä käytännössä toteuttaa: pää punaisena raivoamalla ja "koulutuksen suomaan etuun" itsensä kohdalla vetoamalla vai reilulla ja avoimella tavalla paskanjauhantaa välttäen. 

Homekasarmiongelmaan tutustuin omalla kohdallani ensimmäistä kertaa AUK:ssa; EK:ssa oli lähinnä vain surkea ilmastointi, mutta siellä pystyi hengittämään varsin hyvin. Rykmentin pääkasarmin sisäilmaongelma kyllä myönnettiin, mutta homeen mahdollisuus kiellettiin erittäin tiukasti, vaikka viestivälinevaraston seinistä ja huoneen tuoksuista saattoi tehdä aivan toisenlaisia päätelmiä. Hengityselinongelmat olivat aika yleisiä vaivoja aukkilaisten kohdalla näin pääsääntöisesti ja itsekin kärsin kaksi lähes perättäistä keuhkoputkentulehdusta AUK:n aikana sekä olin kaksi kertaa räkätaudissa. Pääkasarmin "syöpäkoppinakin" tunnetun AUK:n siivouskomeron luoma muisto (hajun kera) ei ole vieläkään täysin hälvennyt. Hyi helvetti.

 

 Katkonaisia ajatuksia AUK:n tylsimmiltä oppitunneilta, otaksuisin.

Lopun alku

AUK päättyi 18. kesäkuuta alikersantiksi ylentämisen myötä. Seuraavana päivänä tietojärjestelmäasentajalinja hajaantui ympäri Suomea - meikäläinen Suomen Turkuun ja tarkemmin ottaen Turun Pansioon. Kun astuin ensimmäistä kertaa Saaristomeren Meripuolustusalueen porteis- hehe, just kidding, ei siellä edes ole portteja tai aitoja. Korjaan: kun astuin ensimmäistä kertaa Saaristomeren Meripuolustusalueen varuskunta-alueelle, kohtasin pienoisen külttüürishökin. Maavoimissa puoli vuotta palvelleelle tuoreelle alikersantille Merivoimien puolelle heittäminen tarkoitti ensinäkemältä ennennäkemätöntä perseilyä ja löysyyttä, mutta ajan kanssa siihenkin menoon tottui ja siitä tuli normaalia.

 Kaappini Turussa. Maavoimien vaikutus ei koskaan hälvennyt kokonaan.

Liian tarkkoja esimerkkejä kertomatta haluan näin jälkeenpäin todeta, että Merivoimissa keskityttiin paremmin varsinaisten ja oleellisten palvelustehtävien hoitamiseen turhan pönöttämisen sijaan (vrt. Maavoimat). Jos tuvan lattia on lakaistu, niin sitten se on; ei lähdetä metsästämään sitä yhtä näkymätöntä hiekanjyvää, koska sellaisessa toiminnassa ei ole mitään pointtia. Jos taas tuvan lattialta erottuu lakaisun jälkeen selkeitä hiekkakertymiä, niin sitten lakaistaan uudestaan.

SMMEPA:ssa olin sijoitettuna Turun Rannikkopataljoonan Huolto- ja Kuljetuskomppaniaan. Komppania koostui vähän kaikenlaisista aamukasoista vain huoltopalvelumiehet, meripioneerit, kuskit, lämärit, soittajat ja itseni mainitakseni. (Olin joukko-osaston ainoa vitsimiespohjainen varusveijari, that's why.) Omat aamuni kuluivat suurin piirtein kasarmin, muonituskeskuksen ja sotasataman väliä pyöräillessä. Joskus lähdettiin tietotekniikkakeskuksen asentajajoukkueen kanssa reissun päälle johonkin tunnistettavaan paikkaan, mutta joskus saattoi löytää itsensä (kirjaimellisesti) keskeltä ei mitään; yleensä joltain lokinpaskaiselta luodolta keittelemässä valtion tarjoaman sissimuonapakkauksen sisältöä trangialla aaltojen iskeytyessä vasten kallioita. Tavallaan siinä oli kyllä oma viehätyksensä, ei sen puoleen.

Lokinpaskaisista luodoista puheen ollen:

Tässä on muuten vain pieni katsaus asiaan.

 

Utön ainoa liikennemerkki. Arvostan.

  

Vaihteeksi kentällä sijainnin ollessa luonnollisesti keskellä ei mitään. 

Lopun loppu

Turusta jäi Riihimäen tapaan käteen tukku armeijakavereita, joiden kanssa pidämme yhä nykyäänkin yhteyttä. Inhosin juuri sen takia tilanteita, joissa joku skappari vaati antamaan saman saapumiserän matruusin arvossa palveleville täysin turhia käskyjä, joilla ei ollut mitään merkitystä minkään kannalta ja etenkin tilanteissa joissa hommat oli jo hoidettu ajallaan. Toisaalta komppaniamme matruuseilta näin pääsääntöisesti löytyi ymmärrystä paskoillekin komennoille, koska ymmärsivät niiden useimmiten tulevan varusmiesjohtajia ylemmältä taholta.

Tietyllä tapaa en ole paras mahdollinen sotilas, jonka valtio voi hätätilanteessa kutsua riviin, koska tapanani on kyseenalaistaa asioden järkevyyttä ja keksiä vaihtoehtoisia toteutustapoja jos ja kun ohjeistus mielestäni kusee. Mallisotilas kun ei kyseenalaista käskyjä edes pienessä määrin, vaan toimii käskyn käydessä kuin robotti.

Ironista kyllä, kolmas kulma-aurani napsahti kaikesta huolimatta tällaisen viestin saattelemana: "Saaristomeren Meripuolustusalueen komentaja on tällä päivämäärällä ylentänyt Teidät kersantiksi osoituksena erityisestä omatoimisuudesta ja havainnointikyvystä sekä kiitettävästi suoritetusta varusmiespalveluksesta." Tiedä sitten mitä ne tällä yrittivät kertoa...

 Noin käy joskus; ei voi mitään!

 Tämän sain kotona heti ylennystä seuranneilla lomilla...

Tavaroiden pakkaaminen ja palauttaminen sekä rynnäkkökiväärin (kyllä, asentajallakin oli ase kaikesta huolimatta ja sillä tuli jopa ammuttua!) ja TST-materiaalin palauttaminen olivat omalla tavallaan vapauttava kokemus: ei enää vastuuta valtion materiaalista! Ainoa varusesine, joka itseltäni pääsi palveluksen aikana valitettavasti hukkumaan oli Merivoimien villapaita M/83. Niin käy joskus, mutta eipä se kustantanut kuin suunnilleen 14 euroa. 

Nolla-aamu oli komppaniassamme aika tavanomainen: päällikkö oli kieltänyt musiikin soitattamisen liian kovalla, etteivät yläkerran koiraoppilaat häiriintyisi, mutta kukaan ei luonnollisestikaan muistanut tätä käskyä enää aamulla. Pellet vaihtuu, sirkus jää, tirehtööri on kus- no, sovitaan että vaikka hyvällä päällä. Palvelustodistusten ja sotilaspassien jakamisen jälkeen oli hienoa seistä komppanian edessä loppupuhuttelussa ja kuulla viimeiseksi ne maagiset sanat: "Huolto- ja Kuljetuskomppania - ASENTO! Reserviin - MARS!"

Naisena valtion vihreissä

Koska armeija on perinteisesti ja kaikesta huolimatta miesten maailma, siellä pärjää pelaamalla ns. miesten säännöillä. Avuttomaksi naiseksi tai vemppaprinsessaksi heittäytyminen on ehkä pahin moka minkä vapaaehtoisena palvelemaan tullut nainen voi tehdä. Vaikka ihmiset pitäisi kohdata yksilöinä, armeijan kaltaisessa joukon yhtenäisyyttä korostavassa laitoksessa jo yksi koko ajan veksissä ramppaava nainen pystyy leimaamaan kaikki muutkin naiset. Tästä johtuen mietin toisinaan miksi tällaiset tapaukset yleensäkään hakeutuvat inttiin, vaikka kaikilla vapaaehtoisilla pitäisi vallan hyvin olla tiedossa millä tasolla fyysisen ja henkisen suorituskyvyn tulisi vähintään olla.

Varuskuntasairaalaan on ihan hyvä mennä silloin kun siihen on tosiasiallista tarvetta, mutta jonkin ikävämmän tai muutoin ei niin kivan homman vältteleminen vemppaa kinuamalla on yksinkertaisesti noloa. Tavanomaista rasittavammistakin hommista selviää nähdäkseni yleensä jo pelkästään päättämällä selvitä niistä, mikä on jo itsessään paljon parempi päätös kuin naispuolisten sotilaiden yleiskuvan painaminen aina vain alemmas.

 PIONEERIVOIMAA!

Miehet ovat kuitenkin näin pääsääntöisesti paljon reilumpia kuin naiset: metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, eli saat pääsääntöisesti samanlaista kohtelua kuin itse kohtelet muita. Naisilla on yleisellä tasolla tapana muodostaa tiiviitä klikkejä ja muita juorukerhoja, joissa päivitellään kaikenlaista epäoleellista ja valitetaan täysin turhasta paskasta - tai (kuten toisinaan laitoin merkille) keskitytään jonkun tietyn skapparin ulkonäön ruotimiseen varsinaisten tehtävien sijaan. (Substanssi nyt niin tärkeää ole, ei kun häh...)

Miesporukoissa saatetaan kyllä marmattaa joistain päivän aikana sattuneista asioista, mutta siihen se yleensä jää eikä niitä jäädä ruotimaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ikuisuuksiksi. Plussaa on kehittyä paksunahkaiseksi sekä se että pystyy suodattamaan kaikki paskimmat jutut loukkaantumatta niistä verisesti; miehet eivät noin yleisellä tasolla sen kummemmin tarkoita loukata ketään, vaikka kielenkäyttö on suorempaa ja siksi ronskimpaa. Jos tämän on ymmärtänyt jo aikoja sitten, niin hyvä - jos ei, niin parasta vain tottua asiaan mahdollisimman pikaisesti. Todellisen loukkauksen (tai sen yrityksen) kyllä erottaa, mutta sellaisia en ainakaan itse joutunut juuri kuuntelemaan.

 Joku reilu jätkä -palkinto. Löytyy muuten nykyään sotilaspassin välistä, koska en käyttänyt sitä.

"Pinkka mallia Merivoimat" / Sotilaskeittäjien taidepläjäys

Turussa palvellessani olin komppanian ainoa nainen, mikä näkyi käytännössä vain siinä että asuin yksikseni isoa naisten tupaa (jonne myöhemmin kyllä majoittuivat yläkerran Sotilaspoliisikomppanian naispuoliset AU-oppilaat). Lyhyt millisiili - vaikka se joidenkin ihmisten mielissä tarkoittaa automaattisesti tiettyä seksuaalista suuntautumista - oli oma valintani, jonka tein hygienian, käytännöllisyyden ja helppohoitoisuuden nimissä. Lyhyttä tukkaa suosin yhä tänäkin päivänä, koska se nyt vain sattuu olemaan yksinkertaisesti se paras tukkamalli, eikä vaadi erityistä hoitoa tai tusinaa eri tököttiä. Kaikki eivät välttämättä tajunneet kersantti Hämäläisen olevan nainen, ellei sitä erikseen kerrottu tai ellen avannut suutani. Ei tosin haitannut itseäni, koska en kaivannut mitään eri kohtelua.

Kohtasin koko palvelukseni aikana vain kaksi kantahenkilökunnan edustajaa, joille naispuolinen varusmies oli havaittavissa oleva ongelma. Ensimmäinen oli tavanomainen mussuttaja, jonka tapasin vain kerran ja jota en sen koommin (onneksi) nähnyt. Toinen taas oli ultimaattinen sovinisti, jonka mielen maisemassa naisella ei ollut muuta funktiota kuin sijoittua nyrkin ja hellan väliin sekä miellyttää miestä. Kuulemani mukaan tämä nimeltä mainitsematon kantahenkilökunnan edustaja niin sanotusti repi pelihousunsa ja hakkasi päätään Pansion mäntyyn kuullessaan meikäläisen napanneen kolmannen kulmaraudan oman aselajinsa varusmiesjohtajien nenän edestä - joita ei tosin ollut edes ehdottanut ylennettäviksi, koska "eivät ne mitään tarvitse, paitsi lisää runtua!". Uli uli ja voi voi.

Muilta varusmiehiltä sai yleensä normaalia kohtelua, koska metsä tosiaankin vastaa niin kuin sinne huudetaan. Oli joukossa niitäkin, jotka eivät vielä olleet kasvaneet sen vertaa, että olisivat kyenneet muuhunkin kuin "Naiset eivät kuulu armeijaan" -sloganin toisteluun tai naisten yksipuoliseen syyttelyyn esim. joukkueen tai komppanian asioiden mennessä persiilleen - mutta tämä selittyy sillä että asevelvollisuusarmeija on poikkileikkaus koko yhteiskunnasta, jossa meitä ihmisiä on moneen junaan. Useimmat miehet olivat tietenkin luonnollisesti uteliaita kuulemaan miksi kukaan haluaisi tulla armeijaan vapaaehtoisesti, mutta omat syynsä kertomalla kyselyt yleensä jäivät siihen ja asia hyväksyttiin saman tien sellaisena kuin se oli.

Diabeteksen ja asepalveluksen suhteesta

Jos lähdetään liikkeelle niinkin yleisestä ennakkoluulosta kuin "Se on varmaan ihan kamala sairaus se diabetes!", niin joudun kaikkien ennakkoluuloisten harmiksi kumoamaan kyseisen väittämän. Miesten kohdalla nuoruusiän, eli tyypin yksi diabetes johtaa automaattisesti vapautukseen, koska Puolustusvoimat ei pysty mitenkään takaamaan kaikkien diabeetikoiden palvelusturvallisuutta ihan siitä syystä, että diabeteksia ja sen hoitotasapainoja on aivan yhtä monta kuin on diabeetikoitakin - ja se skaala on laaja.

Hyvä ja stabiili hoitotasapaino löytyy vain itse siihen pyrkimällä ja mm. itse insuliiniannosten määriä rukkaamalla. Omat insuliinini ja verensokerimittarini kulkivat kätevästi maastohousujen vasemmassa reisitaskussa koko palveluksen ajan; talven pakkasilla jäätymisen estämiseksi tietenkin kaulapussissa paidan alla. Armeijassa käyttämäni verensokerimittari aka sotamittari (koska sen näyttö halkesi erään tetsausharjoituksen yhteydessä) on edelleen toimintakuntoinen ja päivittäisessä käytössäni.

Säkylän munkkien kuivuus on havaittavissa jopa paljaalla silmällä. Munkkeja kului ihan kiitettävästi diabeteksesta huolimatta.

Diabeteksen kanssa asepalveluksesta selviäminen on asenne- ja tahtokysymys. Tilaisuuden antaminen (tiettyjen kriteerien täyttyessä) motivoituneille diabeetikoille on pelkästään positiivista, koska motivoituneet varusmiehet yleensä nostavat omalla esimerkillään muidenkin motivaatiota. Varusmiespalveluksen suorittaneista diabeetikoista n. 90 % on suorittanut johtajakoulutuksen ja yli 95 % palvellut täyden palvelusajan. Viestirykmentin saapumiserän I/13 kolme diabeetikkotaistelijaa kotiutuivat muuten alikersanttina, kersanttina ja vänrikkinä.

Kotona ennen viimeisiltä lomilta paluuta. TJ-4!

Mietelmiä

Joku saattaa miettiä miksi kukaan normaali ihminen haluaa vapaaehtoisesti tuhlata vuoden elämästään sellaisessa laitoksessa kuin Suomen Puolustusvoimat, koska se on "niin ikävä ja kamala paikka" ynnä muuta sellaista. Vältyin itse varsin hyvin kaikenlaiselta turhalta ohjelmalta ja muilta ajantappamisaktiviteeteilta, mutta asiaan vaikutti aikainen hakeutuminen erikoiskurssille ja "hyviin hommiin". Pari kertaa sain kuulla vieneeni joltain mieheltä paikan erikois-AUK:lta, mutta kerroin kohteliaasti että sitten olisi varmaan kannattanut suoriutua paremmin pääsykokeesta ja motivaatiokirjeestä, jolloin se paikka olisi varmaan napsahtanut. Jossain joidenkin ihmisten takaraivoissa elää sellainen periaate, että naisen on armeijaan tultaessaan pyrittävä palvelemaan kaikkein raskaimman ja paskimman kautta, koska on kerran tullut vapaaehtoisena. En ymmärrä miksi jo siitä syystä, että kaikilla on oikeus pyrkiä menestymään omien kykyjensä ja taipumustensa sallimalla tavalla. Nallekarkitkaan eivät aina mene tasan.

Eräs unohtumaton kuosi.

Vapaaehtoinen nainen joutuu perustelemaan asepalveluksen suorittamistaan lähes joka käänteessä. Toisinaan selitys hyväksytään, mutta toisinaan taas se ei mene perille ja tivaaminen vain kiihtyy. "Tulin armeijaan, koska haluan edetä kapteeniksi ja päästä ruoskimaan alokkaita" toimi yleensä aika hyvin, jolleivät saadut vastaukset miellyttäneet tai vain yksinkertaisesti läpäisseet kysyjän kalloa. Olen kuitenkin jaotellut omat lopulliset syyni seuraavanlaisesti:

Suoritin asepalveluksen, koska

- olen utelias (30 %)
- olin varsin kiinnostunut Puolustusvoimien teknisestä puolesta (30 %)
- haluan kokeilla eri asioita ainakin kerran (20 %)
- mahdollisena kriisiaikana kokisin mielekkäämmäksi tehdä jotain mitä osaan tiedottomassa siviilimassassa tilanteen selkenemisen odottelemisen sijaan (15 %)
- isänmaallisuuskin oli ihan pienenä vaikuttimena (5 %)

Asevelvollisuusarmeijan ja yleisen asevelvollisuuden suurin ongelma liittyy sukupuolen perusteella palvelukseen pakottamiseen. Yleinen asevelvollisuus on jo terminä harhaanjohtava, koska se ei koske naissukupuolta, ahvenanmaalaisia ja Jehovan todistajia. Ammattiarmeija taas on ihan kiva idea ajatustasolla, mutta Suomessa ja suomalaisessa yhteiskunnassa sen luomisen esteiksi nousevat jo pelkästään puuttuvat resurssit ja raha, mutta myös vanhat perinteet ja asenteet.

Asenteisiin liittyen sai toisinaan tuntea syvää myötähäpeää, kun joku viisikymppinen opistoluutnantti (tai vaihtoehtoisesti saapumiserän -65 jääkäri/tms.) perusteli asioita Talvisodalla tai vastaavalla, tai kun keski-ikäinen naisihminen paasaa että kyllä on jokaisen nuoren miehen kunnia ja velvollisuus käydä armeija, koska niin on aina ollut ja veteraanit-talvisota-naiset-synnyttävät-ja-mies-ei-ole-mies-ellei-ole-armeijaa-käynyt-bla-bla-bla. Jälkimmäisen tapauksen kohdalla on usein tehnyt mieli kysyä että mitä helvettiä ja mihin perustat kantasi. Tunnen muuten sivareita: mainioita ukkoja kaikki.

Jokaisella maalla on armeija: joko oma tai vieraan vallan. Lisäksi koska valtatyhjiöillä on tapana täyttyä, Puolustusvoimien olemassaolo on jo sen vuoksi aivan tarpeeksi perusteltua. Kuitenkin demokraattisessa ja vapaassa maassa myös siviilipalvelusmiehillä ja aseistakieltäytyjillä tulee jo mainittujen arvojen valossa olla oikeus kantoihinsa, vaikka kaikenlaiset "parempina kovempina aikoina" palvelleet mielellään passittaisivat kaikki tästä asiasta eri mieltä olevat saunan taakse. Parasta tietenkin olisi, jos Suomessa (jo sen paljon kuulutetun tasa-arvon nimissä) pyrittäisiin kehittämään oikeasti yleinen ja täten kaikkia koskettava kansalaispalvelusvelvollisuus konfliktien ja kriisiaikojen varalle.

 Pyöräsuunnistus ei mennyt niin kuin Strömsössä. @ AUK #188

Sota ei yhtä miestä tai naista kaipaa, eikä kenenkään unelma ole kuolla epäonnistuneen politiikan tai muun itsestä riippumattoman asian jaloissa, mutta aina sellaista ei voi alituiseen muuttuvassa maailmassa estää. Yleinen kansalaispalvelusvelvollisuus ei tarkoittaisi kaikkien laittamista armeijaan tai nykyisellään varsin tarkoituksettomaan siviilipalvelukseen, vaan mahdollisuutta valita suorittaako velvollisuutensa asepalveluksen vai väestönsuojelun tai muun vastaavan ei-aseellisen tehtävän muodossa. Tällaista tosin tullaan Suomessa tuskin koskaan näkemään, koska vanhat asenteet ovat tiukassa kuin saasta. (Idea on silti hyvä ja kehittämiskelpoinen, vaikka itse sanonkin.)

Oma asepalvelukseni oli ja meni, ja sille annan nyt kouluasteikolla arvasanaksi vahvan 8+:n. Mikään järjestelmä ei ole täydellinen ja Puolustusvoimissakin riittää vielä paljon kehitettäviä osa-alueita etenkin turhan byrokratian karsimisessa, mutta myös palveluksen tekemisessä mielekkäämmäksi. En tiedä nähdäänkö jälkeeni vielä muita naisdiabeetikoita armeijan vihreissä (tai sinisissä), mutta olen luvannut olla paikalla Hämeenlinnan valintatilaisuudessa jos niin on ollakseen.

I/13 kotiutui sittenkin ja aivan loppuun haluan vielä siteerata seuraavaa enemmän tai vähemmän tunnettua suurta totuutta:

"Tahdon olla viestimies,
taistelukenttien tärkein mies
Sissit, korohoro, PST,
niillä me emme mitään tee

Rynnäkkökivääri ei paina mitään,
kelankantolaitteen mä selkään lisään
Teippiä ja johdonpätkiä,
niistä mä käärin sätkiä"

OHI ON 347!

 Paitövei, onx niitä homeita näkyny?